Hän muisti tuon rannan, jolta hänen matkansa oli alkanut.
Rannan, jossa alkuvoimien sattumalta, tai kenties kohtalon määräämänä, yhdistämät rakenteet muodostivat olentoja. Tuntevia olentoja, tietäviä olentoja, tietoisia olentoja, joita determinismin ja epädeterminismin vastauksettomat myrskyt tulisivat halki aikojen riepottelemaan.
Niin kauan sitten, maailman aivan ammoisissa alkuhämärissä. Kun Nimda ei ollut vielä laskeutunut taivaista, eikä enkelten luomistyö ollut vielä päätöksessään. Kun hänen kansansa oli vasta kömpinyt esiin merestä ja ensi kertaa avannut silmänsä ja mielensä maailmalle.
Hän muisti tuon mielten ensimmäisen kosketuksen ja sen hetken, kun hän näki kaikki värit maailmassa.
Tuon pienen hetken verran pieni olento saattoi katsoa toista silmiin.
Ja niin syttyi tulista ensimmäinen.
Yhteys joka ei saisi koskaan katketa.
Näin alkoi heidän tiensä, kohtalon punaisen viitoittamalla polulla.
Mutta kuuluiko sen jatkua sellaisena, kuin he toivoivat?
Liian pian tämän jälkeen he halkesivat kahtia.
Olivatko nuo mielet koskaan yhtä olleetkaan?
Ja tuolloin tuo pyhä yhteys katkesi.
Sen kaukaisen kaipuun hän tulisi aina tuntemaan.
Mutta ennen kuin näin kävi...
