Mitä maalaat?
Tällä oli kädessään sivellin. Edessään valtava tyhjä kangas. Kuin aava, valkea hiekkaranta, joka odotti, että meri huuhtoisi sen rantaan jotain, mistä se saisi väriä.
Maailmaa.
Maailmaa? Miksi?
Hän katseli, kuinka tämän teräväkärkinen sivellin veti viivan kankaan pintaan.
Näin unta paremmasta. Se oli lempeä paikka. Lempeämpi kuin tämä.
Etkö ole tyytyväinen tähän maailmaan, johon synnyimme?
Siinä on paljon parannettavaa. Siinä on tapahtunut niin paljon väärää.
Sivellin teki uusia vetoja.
Tarkoitatko Yhtenäisyyden kaupunkia? Et kai...?
En voi jättää heitä oman onnensa nojaan. Minun täytyy auttaa heitä.
Luuletko, että onnistut? Tiedätkö mitä tehdä?
Maisema, joka kankaalle alkoi muodostua, näytti kutsuvalta ja ystävälliseltä.
Minun on pakko yrittää. Aion lähteä pian matkalle.
Tulethan takaisin?
Totta kai, rakkaani. Missä pikkuinen muuten on?
Hän lähti mäelle, tutkimaan aurinkoja.
Maiseman taivaalla paistoi lämmin aurinko.
Jos tästä maailmasta, jonka maalasin, tulee totta, voimmekohan me mennä sinne?
Varmasti! Ja jos siinä maailmassa tapahtuvat samat virheet kuin tässä... Voimme aina yrittää uudestaan! Maalata taas uuden maailman, tuon maailman sisältä käsin!
Naurahdus.
Uskotko, jos kerron, että tuolle maailmalle on todella olemassa sivellin?
Sen nimi on...