IX

Kaukana nykyisyydestä,
viimeinen ranta

Keltaisen sadeviitan kantaja seisoi majakan huipulla katsellen merelle. Sen yllä leijui sumu, johon majakan pyörivä valo tasaisin väliajoin löi keilansa, ja keilassa hänen varjonsa.

Tämä saari oli sittenkin oikea paikka. Se, mitä hän oli niin kauan etsinyt. Pohjoisen noita, saaren muinaisin asukki, ei ollut antanut hänelle vastauksia. Mutta hän kaivaisi ne esiin ilman tämän apua. Maailmassa oli onneksi muitakin noitia.

Hän oli lopulta löytänyt apuvoimia. He, jotka tämän linnakkeen olivat pystyttäneet, olivat myös kiinnostuneet kauan sitten sirpaloitujen sirujen voimasta. Aivan eri tarkoitusperillä, mutta heidän yhteisen työnsä tulokset hyödyttäisivät kaikkia.

Vaikka nämä muut eivät täysin ymmärtäneet sitä, mitä sirut merkitsivät. He eivät tienneet, mitä Mielen isä lahjallaan tarkoitti. Heidän ainoa tavoitteensa oli oma uteliaisuutensa, jota he Nimdan kautta tyydyttivät. Sellainen hän oli itsekin ollut, ennen...

Hän oli kuitenkin varma, että heidän johtajansa tiesi enemmän. Tämä oli nähnyt jotain, mitä hänkään ei ollut. Ja tämän päämäärä pelotti häntä.

Hänen liittolaisensa olivat myös salanneet häneltä yksityiskohtia kokeiluistaan. Ehkä siksi, että nämä tekivät jotain niin kammottavaa, etteivät voineet kertoa siitä kenellekään.

Mitä kaikkea kaipuu saikaan pienet olennot tekemään.

Hän asteli majakan portaat alas linnakkeen pihalle. Alkoi sataa. Se lähti parista pisarasta, mutta aivan muutamissa sekunneissa yltyi rankkasateeksi. Kevät oli tullut, ja kevään ensimmäinen sade. Kaikkien aikojen kylmin talvi oli ohi, jo kauan aiemmin kuin sen olisi pitänyt. Kenties se, mitä he tekivät, muutti tätäkin maailmaa... Talven väistyessä sai kuitenkin maailma huokaista helpotuksesta – kylmyys ei jatkunutkaan loputtomiin! Sillä vaikka talvia oli nähty jo monta, pelkäsivät monet silti yhä, että joskus tulisi sellainen, joka ei päättyisi koskaan.

Talvi, jona valkea lumi pyyhkisi kaiken olemassaolevan takaisin siihen alkuperäiseen entropian mereen, josta se oli tullutkin. Talvi, jona horisonttikin katoaisi lumisateeseen ja kosmoksen kohinaan.

Menneen talven aikana saari oli muuttunut paljon. Uteliaiden paikallisten kanssa oli käyty kauppaa, ja heille oli opetettu uusia taitoja. Kylä, jonka Nimda… ei, hän itse, oli tuhonnut, oli aloittanut suuren jälleenrakennuksen, ja alkoi vetää puoleensa siirtolaisia muistakin saaren kolkista. He olivat nimenneet hänet pyhimykseksi.

Tuo päivä jona kylä oli tuhoutunut, ja lukemattomat muut, muistuttivat aina itsestään. Hän ei voisi koskaan unohtaa niitä. Nimda oli sanoinkuvaamattoman vaarallinen, mutta silti he jatkoivat tulella leikkimistä.

Mutta kaikki mahdollinen oli tehtävä sen eteen, että voisi korjata maailman.

Rankkasateen läpi lähestyi valtava metallivuori. Mielen isän soturi, hänen rinnallaan jo kauan vaeltanut, tarkkaili kaikkea tätä aikojen alussa taotun kuorensa raoista.

"Se on pian valmis", tämä jyrisi, ja ukkonen löi säestykseksi.