VI

Kaukana nykyisyydestä,
hautakummulla

Kun tuska hellitti pieneksi hetkeksi sen verran, että hän sai edes hengitettyä, hän nousi vaivoin seisomaan ja pyyhki kasvonsa. Hän antoi kätensä levätä vasten puun kaarnaa. Pitkät sormet kulkivat sen syitä vasten, tunnustellen sitä.

Hän laski katseensa muistomerkkiin puun juurella. Se oli pieni ja vaatimaton. Paljoa ei ollut. Hän tiesi, että paljoa toinen ei olisi edes halunnut.

Muistomerkin paikkaa toimitti vain pieni pino kiviä kolmion muotoon aseteltuna. Se oli kehystetty joillakin hänen suosikkikukistaan.

Petuniat olivat olleet hänestä kauneimpia. Niitä oli sinisiä, punaisia ja keltaisia. Ja... se saikin riittää. Eihän heillä edes ollut mitään haudattavaa.

Hänelle oli jäänyt vain riipivä epätieto, katkeruus ja tunne siitä, että hän tulisi aina olemaan vain puolikas.

Mutta jos hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi vain puolikas... hän ei edes voinut kuvitella, miltä pikkuisesta hänen vierellään tuntui.

Kaksi kuunsirppiä taivaalla heijasti heidän molempien varjot vasten kukkia ja suurta tammea, jonka katveessa he suojautuivat tähtitaivaalta. Sen tähdistä punaisimman pilkalta.

Pikkuinen piti katseensa kukissa. Lopulta tämä puhui.

"Missä hän on nyt?"

"Toivon, että osaisin vastata, pikkuiseni."

Pikkuinen oli hetken vain hiljaa.

"Ajatteleeko hän meitä siellä?"

"Varmasti ajattelee."

Hän tunsi pikkuisen sormien käpertyvän omiensa ympäri.

"Minulla on hirveä ikävä."

"Minä tiedän. Mutta hän on kaikessa tässä."

Hänen kyyneleensä tuntuivat tavallistakin raskaammilta, kun hän puhui.

"Hän on maassa, jolla astelemme. Hän on jokaisessa kukkasessa ja linnunlaulussa. Ja… aina kun nukut, hän katselee yltäsi."

"Aina kun nukun."

"Aina kun nukut."

Pikkuinen käänsi katseensa kuunsirppeihin. Hänen silmänsä olivat niin kauniit. Veri ei heitä yhdistänyt, mutta noissa silmissä oli niin paljon samaa.

Siksi seuraava, mitä hänen piti sanoa, sattui niin paljon enemmän.

"Minunkin on lähdettävä pian."

"Mihin?"

"Etelään. Mutta palaan kyllä."

Pikkuinen puristi kovempaa. Tämä ei selvästi halunnut päästää irti.

"Tiedän, mitä ajattelet. Mutta... sinä pärjäät kyllä. Sinussa on niin paljon häntä. Aion kyllä tulla takaisin.

Ja... ja kun minä palaan, aion tehdä kaiken paremmaksi."

Vaati se mitä tahansa.