VIII

Kaukana nykyisyydestä,
yhä kaukaisemmalla saarella

Hän tarpoi paksussa hangessa yhä kauemmas kylän raunioilta. Ei, ei, tämä ei voinut olla totta!

Eikö hän näiden kaikkien vuosien aikana ollut oppinut mitään?

Taas hän oli kylvänyt ympärilleen tuhoa.

Hän oli ollut liian varomaton. Röyhkeä ja täysin sirun suoman vapauden pauloissa.

Mitä oikein oli tapahtunut?

Ei, kyllä hän sen tiesi.

Lumisade yltyi pyryksi, sitten myrskyksi. Hän taisteli sitä vastaan, mutta luonnonvoimien edessä hänkin taipui ja kaatui hankeen.

Silloin sininen siru, kantajansa epätoivon hetkellä, toi äänensä kuuluviin.

Ei, varkaani. Se ei ollut onnettomuus. Sinä teit tuon päätöksen aivan itse.

Eikö tuo vapauden tunne olekin humalluttava?

Varas puristi sirua nyrkissään. Niin kovaa kuin pystyi, hampaitaan kiristäen. Hän tunsi lämpimän virran valuvan kämmenestään kohti lumihankea, siitä kohtaa, missä sinisen sirun terävä reuna pureutui hänen lihaansa. Niin, pohjimmiltaan hänkin siis oli punainen. Mutta halusiko sininen siru sen hänestä ulos?

Mitä hänen täytyi tehdä?

Mikä oli oikea tie eteenpäin? Jotta hän, kaiken tämän lopussa, voisi tuoda hänet takaisin.

Siru antoi hänelle ohjeen.

Oi musta kuu, ahmaise aurinko ja anasta sen mahti.