XI

Kaukana nykyisyydestä,
kun hän kulki tuon oven läpi

Hän astui läpi Ikuisen.

Portin tällä puolen odotti uni, jota kukaan ei ollut nähnyt sen jälkeen, kun Nimda oli pirstottu.

Unelmien uusi uneksija keskitti kaikki toiveensa siruun kämmenellään.

Todellisuuden kudos hänen ympärillään kuuli hänen toivettaan. Tila laajeni äärettömäksi. Ajan rakenne muuttui. Vuoret, meret ja metsät kasvoivat hänen ympärillään, kasvattivat lukemattomia juuria ja lehtiä ja lopulta puhkesivat kukkaan ja väriloistoon.

Petunianiityt aukenivat silmänkantamattomiin, särjet uiskentelivat puroissa ja metsäiset mäet kätkivät loputtomasti uusia salaisuuksia.

Utopia oli täällä. Niin kauan sitten uneksittu maalaus oli muuttunut todeksi. Ja sen sivellin, Nimda, oli hyväksynyt hänet.

Hän ihaili kättensä tuotosta. Minkä vapauden hän oli saavuttanutkaan!

Nyt kaikki olisi mahdollista.

Kaikki heidän unelmansa voisivat käydä toteen!

Ja sen jälkeen... ja sitten... ja sitten...

Sitten hän vilkaisi taivaalle.

Hänen ei olisi pitänyt. Ei koskaan.

Miten eri polulla kaikki lopulta olisikaan kulkenut, jos hän ei olisi tehnyt niin?

Olisiko se edes ollut mahdollista? Pakottiko Kohtalo itse hänet siihen? Eikö Mielen isä antanutkaan hänen valita?

Vaiko antoiko sittenkin, ja tämä kohtalokas päätös oli täysin hänen oman vapautensa tuotosta?

Sillä tuolla hetkellä hän tunsi ensi kertaa mustan auringon säteet. Taivaalla paistoi se, mitä hän oli koko ikänsä eniten kammonnut. Hän tunsi Ahjon liekkien kaukaisen varjon sekä lamauttavan pelon, joka ahmi unelmat.

Ja se oli ollut täällä aina. Jo kauan ennen kuin hän oli lähtenyt matkalleen. Se oli selvinnyt Nimdan sirpaloitumisestakin. Vuoret hioutuivat sen edessä hiekaksi, ja muodostivat loputtoman aavikon.

Tuo mahdoton tyhjyys söi maailmasta värin ja kuihdutti kukat. Vain sinisiin petunioihin jäi aavistus sävystään.

Värit eivät enää koskaan palanneet.