XII
Ja sitten, eräänä yönä...
Tuona yönä, kun Tuhon Isä nauroi,
Kaikki ajautui jälleen pois niiltä urilta, jotka maailman tapahtumille oli suunniteltu.
Eikä mikään ollut enää koskaan niin helppoa kuin ennen.
Minkälaisia vastauksia odotit täältä löytäväsi, Kuunsirpale?
Kenen ahmaistavaksi aurinko olikaan luotu, Kuunsirpale?
Mustan kuun? Kuulapsen? Langenneen jumalattaren? "Tuhon jumalan"?
Keitä varten Nimda on, Kuunsirpale?
Mielen isän lapsia? Kuninkaita ja kuningattaria? Varkaita ja pettureita? Kaikkia?
Kenen on tarkoitus takoa Ahjossa, Kuunsirpale?
Vai tarvitseeko Ahjo takojaa lainkaan?
Kun tämä tajuaminen oli syönyt hänen uskonsa, oli Zeeta käpertynyt syvälle kuoreensa, kuin ilkkuen ja rangaisten.
Mustan ritarin saarna kaikui hänen päässään.
Oletko nähnyt, mitä tiemme päässä on? Taistelu, jota ei voi voittaa.
Jos joku joskus saavuttaa sen, mitä koko elämämme haimme, löytää vain täyden kadotuksen. Maailmansa lopun. Aurinkojen lopun. Kaiken lopun. Ei ole enää maata ja taivasta, kun tuo viimeinen horisonttikin lakkaa olemasta.
Jäljelle jää vain absoluuttinen tyhjyys, josta kaikki mikä on – ja voi olla – on raavittu pois. Ja siellä ei ole enää edes ajatuksia.
Kuka voisi moista edes tahtoa?
Eräänä päivänä,
Keskellä loputonta lopullista valkeutta,
Kulkijat Henkien Verstaan ulkopuolelta herättivät sen ikiaikoja jatkuneesta horroksestaan, talviunestaan.
Ja "Profeetan valtakunta" sortui uudeksi uneksi.
Paletti putosi pilvilinnojen maalarin hapertuneesta kädestä kankaalle, ja sekoittuvat maalit peittivät alleen entisen.
Kaikkien näiden vuosituhanten jälkeen
Jatkuu jumalainen työ taas
Kunnes se on valmis.
Ja näin, kauan sen jälkeen kun Voiman Viipaleet oli jaettu,
kauan sen jälkeen kun Viipaleet oli kerätty,
kauan sen jälkeen kun kaikki oli menetetty,
kauan sen jälkeen kun teekutsut oli pidetty,
pohti pieni olento kaikkea tätä Utopian pimeässä yössä.