On jossain tuolla kaukana,
Kai Verstaan oven takana,
Tai taajuudella toisella,
Maa kerran vailla kelloja.

Tuo erilainen maailma,
On siveltimen maalaama,
Kankaalla taannoin paljaalla,
Nyt sieluin kiirastulena.

Oi kerro, Viisas unessaan,
Nyt minkälaista maailmaa
Ja minkälaista tarinaa
Sun kätes kirjoittaa?

Kerran tuo maalari tahtoi luoda parempaa paikkaa.

Mutta maalari murtui ja siksi säpälöityi,
Kohdattuaan julman käärmeen,
Kuninkaista ensimmäisen.

Hänen rakastettunsa yritti tuoda hänet takaisin,
Ajaen hänet epätoivoisiin tekoihin.

Hän kokosi kuusi ritaria,
Seitsemän soturia,
Kahdeksan kuoleman kieltäjää,
Mutta vuosien taistoista huolimatta
Ei hän koskaan saanut vastausta.

Ja heidän poikansa,
Kokosi kuusi ritaria,
Silvottua, parsittua,
Kaivoi ne maailman syövereistä,
Ja särkyi hänkin kappaleiksi.

Kuun perhe on nyt hajalla,
Ja paletti lattialla.
Siinä on kolme väriä.

Tämä on tarina näistä kolmesta,
Kaikista niistä joita he koskivat,
Ja niistä synneistä, jotka tapahtuivat maailman alussa.

Yhä tänäkin päivänä nuo menneisyyden haamut
voi tavata tässä maailmassa.

Maailmassa, joka syntyi niin kauan sitten.

Maailmassa, joka nyt vuotaa.

Maailmassa, jossa Atheonin ahjo odottaa takojaansa kaiken tämän yllä.

Baterra, joka syö taivaan ja sen tähdet.

Maailmassa, jossa vain sininen säilyttää sävynsä.
Sininen, kuin Äiti Athin lahja.

Palatkaamme sinne vielä kerran...

Ath ko relthe Nimda.

Hieman ennen ensimmäistä Utopiaa, mutta viimeisimmän jälkeen

Metallinen kumu täytti kirkon raunion sauvan iskeytyessä lattiaan tasaiseen mutta rauhalliseen tahtiin. Pari tossuja tuotti taajempaa, hiljaisempaa taputusta säestyksenä tälle.

Mustaan kaapuun pukeutunut hahmo partioi keskilaivaa luoden ainoan särön ikiaikaiseen hiljaisuuteen. Tyhjiä puisia penkkirivistöjä peitti kerros tomua, laastinkappaleita ja harmaita tiilenpalasia. Taivaan luonnoton valo loi tilaan epäsäännöllisiä varjoja tunkeutuessaan sisään osittain sortuneen katon ammottavista aukoista.

Radiokappeli edusti muinaista arkkitehtuurin tyylisuuntaa, jonkalaista ei nykypäivän maailmassa enää nähty. Tämä oli se paikka, jossa Profeetta oli kauan sitten valloittanut Nimdan sirun, kukistanut Mustan Ritarin ja tehnyt tästä vasallinsa.

Sauva päästi viimeisen, edeltäjiään kovemman kalahduksen alttarin edessä. Tuosta sauvasta olivat elementtivoimat kauan sitten kuihtuneet pois. Lähes mikään matoralaisen universumin voima ei säilyttänyt mahtiaan täällä. Ne jotka siihen pystyivät, vääristyivät luonnottomilla tavoilla. Valo ja varjo saattoivat milloin hyvänsä vaihtaa paikkoja kuin heitetyn kolikon puolet, paljastaen olevansa yhtä ja samaa. Aika venyi loputtomaksi ja oli lähellä menettää merkityksensä. Elämä ei tarkoittanut juuri mitään, sillä tässä limbossa kaikki olivat vailla sekä tahtoa että kohtaloa.

Hahmo laskeutui polvilleen, kenties rukoukseen. Alttari oli Nimdan kauan sitten häiritty leposija, eikä enää kätkenyt ainuttakaan salaisuutta. Sen takana oli lasimaalaus, jossa säilyi väreistä ainoastaan sininen. Äiti Athin käsi tarjosi mieltä ja sielua ontoille kuorille, jotka olivat kömpineet esiin Suuren hengen alkumerestä. Näitä kaikkia ympäröivät olennot, joita ei ollut olemassa.

Musta viitta pölläytti ilmaan lattian tomua laskeutuessaan paksussa ilmassa kirkon piirteettömälle lattialle. Tämän valkoisessa kanohissa ei ollut kasvonpiirteitä lainkaan; ei silmiä, ei suuta. Vain kuvio, jonka merkitystä hänkään ei enää muistanut, sillä se oli maailman vanhimpia kanoheja. Kuin tuota naamiota ei olisi edes suunniteltu kuolevaisille kasvoille.

Tämä olento oli apostoli Anvehdu, yksi Profeetan varhaisimmista seuraajista.

Mutta jos hän rukoili, tuo rukous ei ollut osoitettu Profeetalle.

Apostolin rooli maailmassa oli aikaa sitten käynyt tarpeettomaksi, sillä heidän uskonsa oli kadonnut historian hämäriin. Ja kukapa tahtoisi muistaa epäonnistunutta messiasta, miekkaa joka haavoitti maailmaa. Ehkä siksi Anvehdu itsekin oli kirottu tämän helvetin huomaan. Hänkin oli yksi sen vangeista.

Täällä Anvehdulla oli ollut määrittelemättömän pitkä aika käsitellä katkeruuttaan Orondesta kohtaan. Kuinka tämä saattoikaan hylätä oppilaansa niin itsekkään päämäärän eteen? Mitä Tulinoita ja hänen seuraajansa olivat tälle voineet tarjota, mikä syöksi niin hyvän desin niin epätoivoisiin tekoihin? Miksi Harmadox ansaitsi kurjan kohtalonsa?

Tai kenties Orondes oli kaiken aikaa ollut huijari, joka oli vain esittänyt välittävänsä muista ympärillään. Kenties tämän maalaama kuva paremmasta maailmasta kaikille sen asukeille oli lopulta itsekäs toive, ja oikean hetken tullen Atheon näytti todelliset kasvonsa.

Tiensä kadottanut apostoli nousi seisomaan ja katsoi oikealle. Kirkon seinässä oli matoralaisenmentävä aukko, jonka takana näkyi loputon mutta tyhjä meri ja katoava horisontti. Hän asteli kumartuen aukosta kirkon pihamaalle, joka oli mereen murenevaa hiekkaa.

Meri muistutti häntä tuosta kaukaisesta ajasta, jolloin he matkasivat vapaina pitkin jokaista maailman kuudesta sakarasta, levittäen ajatusta maailmasta jossa kukin voisi itse valita kohtalonsa.

Kauan sitten heitä oli ollut enemmän.

Orondes, joka näki paremman maailman.

Avgellan Mustamiekka, joka kantoi kalpaansa tämän nimeen.

Pilós-Calix, joka eli kohtalon ulkopuolella.

Anvehdu, joka muutti yön päiväksi ja päivän yöksi.

Trynaiden, joka kielsi kuoleman.

Ourgos, joka valloitti tähtitaivaan ja vangitsi sen sijoilleen.

Enkeli, joka käänsi aihioiden peittämän selkänsä.

Akaku Panoptes, joka saattoi laskea kanavat Punaisen tähden pinnassa.

Lopulta oli koittanut hänenkin aikansa lähteä. Sinä päivänä kun Orondes viimeisen kerran kohtasi Punaisen Miehen. Sinä päivänä kun salama löi taivaalle tuon kirotun saaren rannalta.

Vaikka tässä Suuren hengen selän takaisessa maailmassa ei mitään koskaan tapahtunutkaan, hänestä tuntui, kuin kaikki hänen toverinsa olisivat kuitenkin olleet kaiken aikaa läsnä. Heitä hän ei koskaan kohdannut, mutta Calix, Iden ja muut olivat kaikki täällä jossain, näkymättömissä…

Pihamaalla oli ämpäri, jonka eräs toinen tulisi pian löytämään. Vettenhenki kurisi, kun Anvehdu kulki kävelyllään tämän ohitse.

"Hyvää huomenta", hän sanoi nyreästi.

"Huomenta, Vankkumaton."

"Valtias palasi linnaansa, vai kuinka?"

"Pitää paikkansa."

"Vielä minä jonain päivänä…"

"Minulla on muuten huhu", keskeytti Vettenhenki.

"Keneltä sellaisen olisit kuullut?"

"Aurinko vuotaa. Etkö ole huomannut, miten ympäristö on muuttunut?"

"Muuttunut? Se on aina ollut näin."

"Aurinko vuotaa."

"Mene asiaan. Mikä se huhusi on? Liittyykö se häneen jota etsin?"

"Käsiparit ovat liikkeessä. Ne haparoivat ympäriinsä, etsien heikkoja kohtia. Ne rakentavat tornia."

"Sen tiesin jo. Siitä on jo kymmenen vuotta."

"Mutta se on vain alkua. Niitä tulee lisää. Niiden määrä kasvaa jatkuvasti. Ja ne yrittävät tehdä jotain ennenkuulumatonta."

"Ennenkuulumatonta?"

"Edistää juonta. Valvojakin on huolissaan. Se on minusta huono enne."

"Keneltä muka tämän kuulit?"

"Vanginvartijalta. Kummallinen miekkonen."

"Niin on. Se ei tee tästä huhustasi uskottavampaa."

"Minulla on myös toinen!"

"No kerro."

"Täällä hiipparoi joku muukin. Vaanijaksi Valvoja tätä kutsui."

"Tuttu nimi. Onko se yksi niistä kolmesta jotka kävivät täällä kymmenen vuotta sitten?"

"Siihen joukkoon kuului neljäskin. Oikeastaan hän on ollut täällä jo vuosia muita pidempään."

"Kuuluuko hän horisontin tälle puolelle?"

"Kuuluu. Ja hänellä on siihen nähden hämmentävän paljon… aloitekykyä."

Anvehdu mietti hetken.

"En vieläkään ymmärrä, miksi Orondes odottaa heiltä jotain."

"Minä taas en ymmärrä, miksi suhtaudut noin nyreästi Orondesiin."

"Miten niin muka et? On hänen heikkoutensa syytä, että me emme koskaan saaneet tehtäväämme loppuun. Koska hän ei osannut pitää jälkikasvustaan huolta."

"Minun puolestani Orondes teki kaiken mitä kuuluikin, ja piti lupauksensa. Vaikka en saanut omaa työtäni päätökseen, päädyin kuitenkin tänne. Olen hyvin tyytyväinen asioiden nykyiseen tolaan. Tai olisin, jos aurinko ei vuotaisi."

"Se tekee hallaa tälle kaikelle, oikeassa olet. Päämäärämme ovat yhtenevät."

"Voitko viedä minut siihen mökkiin rantakallioiden luona?"

"Miksi?"

"Haluan tavata sen neljännen. Leikkiä vähän tyhmää, katsoa miten se ajattelee."

"Kautta Enkerradan alasimen! Miten tämä auttaa vuodon kanssa?"

Ämpäri kurisi epämääräisesti vastauksena ja päästi perään kuin linnun rääkäisyn. Anvehdu tuhahti mutta koppasi ämpärin kantoon.

Pian he kohtaisivat metsässä joukon muita matkalaisia.

VII.I Kun hän tapasi Äidin lähettilään

Orondes ja Keltainen Ritari kohtasivat Pohjoisen Mantereen rantahiekoilla tuona aamuna. Aurinko oli juuri noussut, kultainen pyörä merestä. Orondesin kämmenestä vuosi verta, joka imeytyi allaolevaan santaan.

Ritarin vaaleankeltainen haarniska muistutti rannan hiekkaa itseään; protopintaisen panssarin sijaan tämä koostui karkeasta kotilonkuoresta, jonka spiraalikuviot toistuivat olkapanssarista pitkälle selkään. Se ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että se olisi koottu rannallalojuvista nilviäisrahien kuorista, vaan oli kuin kasvanut tuohon muotoon. Sen olivat muodostaneet ajan saatossa muinaiset voimat, jotka kumpusivat syvältä merestä.

Meri oli muinainen tavoilla, joita Orondes saattoi vain arvailla. Hän ei itse suonut sille paljoa ajatusta; hänellä oli vain yksi päämäärä, ja kaikki muu saisi taipua työkaluiksi sen edessä.

Kun ritari puhui, ääni oli hiekanpehmeä, kuin tiimalasissa valuva santa.

"Tässä palkintosi, Orondes Suistoilta, ja Äitimme kiittää sinua työstäsi. Jos toivot jotain muuta, pyydä, niin sen saat."

Keltainen ritari ojensi suistojen olennolle viitan. Tuo viitta oli kudottu Ajasta ja sen säikeistä, eikä sitä mikään muu siksi voinut kuluttaa. Se oli arvokas lahja, joka suotiin vain niille, jotka olivat palvelleet Äitiä koko sydämestään.

Mutta olento vastasi viekkaana:

"Ourgos, Muovaaja, olet voimakas ja kykeneväinen ritari. Nimesi kertoo potentiaalista, joka anoo täyttymistään. Liity joukkoihini, niin myös Äitisi saa sen, mitä tahtoo. Olet kuullut Athin lahjasta, Nimdasta. Se on myös teitä varten. Vaikka Äitisi tulee vanhemmasta maailmasta kuin me, palvelee Isä Athin rakkaus myös häntä. Tule mukaani, ja toteuta unelmasi."

"Mitä sanot?"

Keltainen ritari mietti hetken.

Mutta tuon hetken jälkeen,

Hänestä tuli myös joksikin aikaa osa tuota joukkoa, joka julkeana vastusti sitä järjestystä, jonka Mata Nuin enkelit olivat luoneet.

Orondes ei koskaan saanut tietää, miksi Ourgos oli suostunut hänen pyyntöönsä.

VII.V Kun Zeeta kuiskasi itsestään

Neljä kertaa koputti Nimda sanomansa radioaalloille.

Orondes ja Anvehdu seisoivat radiokappelissa, jossa työskenteli Eponrios Rode, Punaisen Noidan luotettu astrologi. Tämän pöytää peittivät lukuisat koneet ja talismaanit, joiden toimintaperiaatetta he saattoivat vain arvailla.

Oli viileää ja hiirenhiljaista. Syvin talvi oli tuonut mukanaan sekä pimeyden että vaitonaisuuden. Oli kuin ulkomaailmaa ei olisi edes ollut olemassa.

He eivät tuolloin vielä aavistaneet, miten kylmäksi maailma saattoi muuttua.

"Kuulen sen", Eponrios nosti katseensa taivaisiin. Hän laski kuulokkeensa ja kääntyi heitä kohti.

"Nimda on lähellä."

Hei eivät voineet uskoa tätä. He olivat matkanneet pitkin sakaroita vuosia. Josko Zeeta saattaisi viimein olla täällä? Athin lahjoista viimeinen, joka vielä salasi sijaintinsa?

"Meidän täytyy avata ovi", totesi Orondes. "Loputon talvi hiipii lähemmäs. Pimeys syö avaruutta. Ilman ovea ei voi olla sitä maailmaa, jonka Nimda luo. Maailmaa, jonne voimme paeta. Maailmaa, josta löydämme kadonneet. Ilman tuota maailmaa, kukaan meistä ei voi saavuttaa sitä, mitä haluamme."

Anvehdu uskoi siihen, mitä Orondes lupasi. Vain näin Baterran vääjäämättömyys saattoi väistyä.

"Kun meillä on viimeinen siru, kaikki järjestyy viimein. Kun meillä on viimeinen siru, olemme saavuttaneet vapauden. Kun joukkomme saavuttaa sen, on Kohtalo meidän valittavissamme." Näin Orondes lupasi.

Ja kun kukaan muu ei kuullut, Orondes virkkoi hiljaa itselleen;

"Silloin poikani uskoo minuun taas. Silloin Voxilux näkee minut taas. Silloin olemme kaikki taas yhdessä. Silloin hän näkee viimein, että hänen Isänsä oli oikeassa…"

III.II Kauan sitten, ennen kuin merivirrat kääntyivät

Kauan sitten,

Oli maailma erilainen.

Kauan sitten,

Olivat he kaksi,

Oli Isä Kuu ja Äiti Maa,
Ja he olivat kuin yhtä.

Mitä tarkoitat, rakkaani? Miksi sinun täytyisi mennä sinne?

On Maailma, joka minun täytyy luoda,

He makasivat ruohikolla lämpimässä Hengenvyön yössä.

En koskaan voisi hyväksyä itseäni, jos en edes yrittäisi.

Minun täytyy haastaa Kuningas, joka vastustaa Athin tahtoa,

Kuningas, joka on Baterran vasalli.

Kunhan saamme Nimdan itsellemme…

Profeetan ja Oraakkelin siveltimet maalasivat yhdessä tuota unelmaa.

Ja Nimda hajosi tuolloin kuudeksi, syystä Ritarin…

Meidän täytyy saada kaikki kuusi,

Hän silitti jänistä, joka oli uskaltautunut lähelle.

Ja jos minä en onnistu, niin sinä…

Ennen pitkää me onnistumme. Vaikka haastaisimme enkelit itsensä,

Näin Maa puhui tuolloin Kuulle.

Ennen kuin heidän tiensä erkanivat. Ennen kuin Profeetta näkisi unensa sortuvan Mustan Auringon edessä, Profeetan valtakunnassa.

Irminsulin tornin huipulla.

Ennen kuin kruunu siirtyisi seuraaville.

Niin hyviäkö Athin palvelijoita me muka olemme?

Niin julkeita varkaita he olivat.

Hän nauroi. Enkerrada kääntyisi haudassaan.

Lämmin kesäyö, kaukana etelässä.

Ennen kuin heidän pojastaan tulisi uusi Oraakkeli, kauan ennen kuin Nimda olisi nimi, joka tulisi heidän hengenperillistensä tietouteen.

Valon Ääni leikki kuudella nukellaan.

Ennen kuin Musta Aurinko, Baterra, söisi kaikkea, mikä on.

He makasivat nurmikolla katsellen tähtitaivasta.

Vaikka kaikki Destralin demonit asettuisivat tiellesi,

Vaikka itse Kuolleiden Makuta korjaisi sinut,

Muista määränpäämme.

Muista se maailma, jonka maalasimme lapsellemme kodiksi. Muista se maailma, maalauksemme toisella puolella.

Vielä jonain päivänä me kuljemme kaikki yhdessä sen oven läpi.

III.III Päivinä ennen kuin Nimda murtui

Tuolla kaukaisella saarella oli kylä, jossa Anvehdu oli koko ikänsä elänyt.

Päivät toistuivat samanlaisina, niitä tuskin erotti mikään.

Olivatko nuo onnellisia aikoja, vai oliko hän jo tuolloin kaivannut seikkailua? Matkaa horisontin taakse, näkemään olivatko tarinat ritareista ja lohikäärmeistä totta?

Oli neljäsviidettä yö talvipäivänseisauksen jälkeen, kun liekit valtasivat kylän.

Ne eivät olleet lähteneet pedoista, jotka kyläläisiä vainosivat, vaan nuotiosta, jonka yltä ne olivat padan kaataneet. Kipinät levisivät nopeasti olkiseiniin, sillä näin etelässä ei lunta satanut, ja ilma oli jäätävä mutta kuiva.

Kun pakokauhu levisi kyläläisten keskuuteen, ajautui Anvehdu sekasorron keskelle. Hän huusi siskoaan, mutta tätä ei löytynyt mistään. Ennen kuin hän ehti tajuta mitä oli tapahtunut, joutui hän kasvokkain toisen pedoista kanssa. Tällä oli savenpunainen naamio, jossa oli neljä silmää. Tämän turkki koostui miekanteristä, eikä tälle olennolle Anvehdulla ollut nimeä.

Toinen pedoista oli valtava taivaanvärinen matelija, jonka eturaajoissa kasvoivat luiset kilvet, ja jonka nopeutta kylmä ilma ei hidastanut. Salamanteri meren syvyyksistä, pahantahtoisen enkelin luomus.

Savinaamioinen peto karjaisi ja syöksyi häntä päin. Julman enkelin luomus tämänkin täytyi olla, hirviö jonka ainoa tehtävä oli piinata kyläläisiä.

Mutta silloin hän kuuli laulun. Tuo laulu jähmetti hirviön sijoilleen.

Metsästä saapui sanansaattaja, kuin pyhimys, joka julisti heille kevään saapumisesta.

Ja järveltä saapui sankari, luinen miekka kädessään, joka julisti heille uudesta tarkoituksesta.

Anvehdu liittyi tuolloin heidän mukaansa.

Ja seurasi heitä halki monen seikkailun,
Voitokkaan taistelun,
Sekä musertavan menetyksen.

VII.II Matkalla vailla loppua

Laulut kertoivat tuohon aikaan Toa Argosin suuresta matkasta.

Anvehdu muisti lämmöllä matkan seuraavat vaiheet. Mitä etelämpään he menivät, mitä syvemmälle maan syövereihin he kurkottivat, sitä kummallisemmat olennot heitä vastaan tulivat. Kun tähdistä saattoi lukea, että he olivat eteläisimmän tunnetun saaren rannoilla, eikä kukaan tuollakaan rannalla ollut aikaisemmin käynyt…

He joutuivat yhteen suurimmista seikkailuistaan.

Keltaisten jättiläisten kuningas kohtasi heidät itse taistelukentällä.

Entä se toinen kerta mannerten rajalla, maailman ytimessä?

He näkivät Maailmaa Ruokkivan Maan, minne yksi siruista oli kätketty.

Kaukana koillisessa, joitakin vuosia myöhemmin...

He ryöstivät Ginisheren suomuisen jaarlin, joka vartioi toista.

He kokivat niin monta muutakin seikkailua! Se oli Anvehdulle jopa tärkeämpää kuin Nimdan löytäminen.

Orondes puolestaan piti katseensa aina tiukasti horisontissa.

Ja Avgellan vahti heidän kaikkien selustaa.

Ja kaikkien niiden jälkeen...

Tuolla kaukaisella saarella...

Orondes sai viimein käsiinsä viimeisen Kanohi Nimdan sirpaleen.

Niistä viimeisen, joka laulujen mukaan,
Myös luo viimeisen maailman.

Tämä tapahtui juuri ennen kuin heidän matkansa olivat lopullisesti ohi.

Anvehdu haluaa jäädä tähän muistoon hetkeksi. Anna hänelle hetki aikaa.

VII.III Kun he saapuivat enkelin saarelle

Tuo saari oli viidakon peittämä. Oli kuin sademetsä olisi jatkunut suoraan mereen; saaren rannoilla kasvillisuus jatkui pitkälle veteen, eikä kunnollisia rantautumispaikkoja ollut.

Tämä saari, lähellä Pohjoista Mannerta vaikeakulkuisessa, karikkoisessa paikassa, oli enkelin maja. Orondes oli kuullut, että tämä tutki Nimdaa, ja että tämä tiesi naamioista mahtavimman sirpaleiden olinpaikat. Lokkiparvet kaartelivat runsaina tarkkailemassa retkikuntaa. Aina iltaisin ne palasivat saaren keskellä sijainneen tulivuoren rinteille, jossa niillä oli pesänsä. Kenties ne myös raportoivat mestarilleen.

Retkikunnalta kesti kolme päivää raivata tiensä rantatiheikön läpi, vaikka matka ei ollut pitkä. Soutuveneet sidottiin rannan juurakkoon, mutta vuoroveden takia niiden sijaintia piti siirtää jatkuvasti, etteivät ne olisi uponneet. Avgellan sai paikasta välittömästi vihamielisen kuvan; se joka täällä asui, ei tahtonut vieraita. Mutta kuka tällaiseen paikkaan edes seilaisi? Ketä enkeli yritti pitää poissa?

Eräänä päivänä Trynaiden ja Calix, ritarit pohjoisimmasta sakarasta, löysivät tunnelin vuoren juurelta. Se kiemurteli ja mutkitteli pimeyteen, eikä vaikuttanut lainkaan siltä, että sitä kukaan olisi kulkenut. Orondes oli kuitenkin varma, että tämä oli enkelin pesä.

Tunneleissa vuoren alla levittäytyi valoton sokkelo.

Seuraavan kolmen päivän jälkeen retkikunta saavutti valkean seinän luolan pohjalla. Se vaikutti ensin ovettomalta ja läpitunkemattomalta, mutta aukeni Orondeksen edessä, vain koska enkeli oli kiinnostunut heistä.

Toisella puolella avartui mahtava sali. Tänne oli pesiytynyt enkeli, kenties kaltaistensa luota karkoitettu, kuitenkin heidän kuolevaisen ymmärryksensä tuolla puolen.

Enkelillä oli kuusi sulkaista siipeä, joissa hohtivat lukemattomat tähdet. Ne loivat yötaivaan pimeän luolan kattoon, ja he olivat kuin taivasalla. Lokkien huuto kaikui kaikkialla, ja enkelin ääni soi niiden kautta.

Enkeli puhui Profeetalle.

"Näen edessäni pienen olennon, kauaksi kotoaan matkanneen, vastauksia etsivän. Kerro, mitä tahdot, niin sen saat; mutta muista, että tiedolla on hintansa."

"Oi enkeli, pyyntöni on vaatimaton ja yksinkertainen. Kerro, mistä löydän Nimdan neljännen sirpaleen."

Lokin nokka nauroi.

"Pieni olento, mitä peliä oikein pelaat? Kai tiedät, että se mitä Ath antoi, se minkä Ritari pirstoi, ei ole sinulle tarkoitettu?"

"Tiedän, että se on jossain lounaisessa sakarassa. Jättiläisten maassa. Yksi per sakara, näin sirut Ritari jakoi."

"Kenties, kenties, kenties, kenties", kaikui enkelin raakunta luolassa. "Mutta yksikään noin pieni olento ei ole ennen astunut jalallaan niin etelään. Et pysty kuvittelemaankaan, mitä sinulla on edessäsi."

"Kohtaan mitä vain on pakko. Minä ja ystäväni matkaamme vaikka jokaisen sakaran viimeisille perukoille, jos työmme sen vaatii."

"Jääräpäisyytenne huvittaa minua. Jos ei huvittaisi, toivoisin, ettei Ath olisi koskaan teille mieltä suonut. Hyvä on, lapseni… Minun nimeni on Itroz, ja olen enkelten hovin naamioiden tuntija ja kahdeskymmenesseitsemäs eskatologi. Tämä on minun saareni, ja nämä linnut minun luomukseni."

"Kerron sinulle, mitä tiedän, jos suostut vaatimuksiini."

"Mitä haluat, enkeli? Jopa sieluni tarjoan, jos tietosi on tarpeeksi arvokas."

Lokin nokka nauroi jälleen. "Minun haluni on yksinkertainen. Tahdon vain ymmärtää. Tietää, mitä Mieli on. Mitä Ath oikein loi. Mikä Nimda on…"

"Ja nähdä, kuka Atheon on. Teemmekö sopimuksen?"

"Mitä sanot?"

II.I Neljännessä Ahjossa, kun Esikoinen taottiin

Ahjo.

Polte.

Ensimmäinen henkäys.

Se on raskas. Ilma on polttavaa. Mitään muuta ei ole.

Olen vain henkäys pimeässä. Pelkään henkeni puolesta jo ensimmäisestä hetkestä.

Toinen. Polte.

Ääni. Toistuva. Siinä on rytmi. Se on lempeä.

Saan muodon. Tunnen. Minulla on käsi. Se liikkuu.

Minulla on keho. Se suojelee ja antaa minulle voimaa.

Valo. Minulla on näkö.

Ahjo hohtaa. Se on kaunis.

Osaan kävellä. Astelen ahjosta kylmyyteen.

Talvi? Uusi sana, jonka kuulen.

Äitini opettaa minulle maailman.

Saan käteeni miekan. Minulla on valta valita, miten sitä käytän.

Pian haastan itseni taistelussa lohikäärmeitä vastaan.

Ritari on kuin saalistava haukka.

Valkoinen ritari astelee terä kädessään. Veljeni, peilikuvani. Petolinnun kynnet ovat terävät.

Metsästäjän terä lävistää kohteensa.

Ilma on täynnä savua. Olen vuotanut sitä Ahjosta asti.

Tappion maku on karvas, mutta sen seuraukset sitäkin kauhistuttavammat.

Kohdatkoon kalpamme vielä kolmannen kerran, Bakmei.

III.-I Varjojen hovissa, Enkelten hierarkiassa

Enkelten hovilla oli ankara Hierarkia, heidän Isänsä Makutan määräämä. Se oli niistä Maailman Ensimmäinen.

Tuolla Varjojen hovilla oli vastuu kaikista olevaisista. Vastuu, jota olevaiset eivät itse aavistaneet. Heidän Isänsä oli kaikki Enkelit luonut, erottanut heidät itsestään. Tehnyt itsenäisiksi olennoiksi, Rahksheiksi. Itse kullakin Luodulla oli vastuualue, maallinen tai hengellinen, jota heidän tulisi Hoitaa ja Tarkkailla.

Naamiontakoja oli Enkeli, joka syvimmiten heistä tunsi, miten naamioista saattoi kanavoida jumalaisia voimia. Hän oli nähnyt, kun niistä ensimmäiset oli poimittu Kanohi-puun oksilta. Hän oli heistä varhaisimpia, jotka itse etsivät ja loitsivat noita samoja kykyjä kaivertamalla rautaisia levyjä. Joillekin niistä hän oli antanut nimenkin.

Kerran kuitenkin löytyi naamio, joka avasi sitä katsoneiden silmät. Sitä kutsuttiin Athin lahjaksi.

Edes Isä Makuta ei voinut ennakoida seurauksia siitä, mitä Ath oli maailmaan tuonut. Ja tämä naamio lumosi Naamiontakojan. Naamiontakoja näki sen loputtoman potentiaalin, mitä yksikään muu enkeli ei nähnyt. Athista tuli Naamiontakojan Isä, ja Naamiontakoja tahtoi Mielen valtaansa. Ja näin Naamiontakoja syöksi Makutan syrjään omasta mielestään.

Eräänä päivänä Naamiontakoja tapasi Narrin tuon hovin synkillä käytävillä ja päätti jakaa sen, mikä hänestä oli vallan ottanut. Enkelten palatsissa heidän olomuotonsa oli eteerinen, tiensä tutkimaton, aikeensa yksityinen.

"Tiesitkö, Narri, että maailmassa on jotain uutta, jotain minkä olemassaolo uhmaa Isämme järjestystä?"

"Mitä uutta maailmassamme voisi olla? Mitä sellaista, mitä ei Isä olisi alun alkaen itselleen ahmaissut?"

"On olemassa Naamio, jota ei Akaasisista arkistoista löydy. Se suo kuolevaisille vapaan tahdon."

"Vapaan tahdon? Sellainen voi tuottaa tähän maailmaan vain sekaannusta ja kaaosta."

"Siksi soisin senkin olevan meidän vallassamme."

"Kukapa ei soisi. Mutta etkö moista tavoittelemalla menisi Käskynhaltijan tahtoa vastaan?"

"Et ole nähnyt sitä omin silmin. Uskon, että on tulossa sota, josta mekään emme voi pysyä sivussa. Tuota naamiota havittelevat pian kaikki. Se voi olla oikein valjastettuna aseista kaikkein vaarallisin."

"Tarkoitatko, että vapaa valinta leviää kulovalkean lailla jo maailmassamme?"

"Päivä päivältä nopeammin Suuren Hengen järjestys muuttuu. Niin ritarit kuin huijaritkin kokoavat joukkojaan. Ja Käskynhaltija ei sitä näe, mutta saamme aikaan rauhan vain, jos tuosta naamiosta tulee meidän."

Näkikö Narri hänestä läpi, sitä Naamiontakoja ei tiennyt. Mutta hän jatkoi:

"Haluan tietysti myös tutkia sen salaisuudet. Miten yksi naamio pystyy kaikkeen tähän?"

"Tiedän kyllä mieltymyksesi naamioihin ja ymmärrän, miksi tämä sinua houkuttelee. Mutta kuten hyvin tiedät, jokaisella naamiolla on takojansa. Kuka tämän kielletyn hedelmän on poiminut?"

"Sitä kantaa eräs etelän ritareista, joka ei kumarra ketään meistä."

"Sitten lienee vain sopivaa, että kukistat tämän ritarin ja anastat aarteen itsellesi, eikö? Eikö se olekin tehtävä, johon juuri sinä olet sopivin?"

Ja Narri ruokki näin Naamiontakojan uskoa itseensä ja uuteen tehtäväänsä.

"Sen minä teen", Naamiontakoja vastasi täynnä uutta varmuutta.

Naamiontakoja haipui takaisin maalliseen todellisuuteen miekka kädessään.

"Vapaan tahdon…" mutisi Narri vielä itsekseen. "Sellainen tuottaa tähän maailmaan vain sekaannusta ja kaaosta."

Narri hymyili viheliäisesti, sillä myös hän oli syössyt Makutan syrjään omasta mielestään.

Hänen isänsä oli pandemonia.

Hänen tavoitteensa kaaos.

"Ja siitä minä nautin!"

Läpitunkeva sininen valo täyttää maailman.

Hän sanoo, että sininen kivi ニムダのかけら vaa'alla tuomitsee sielusi.

Älä usko, mitä vaaka kertoo.

Orondes hyräili itsekseen muinaista laulua pimenevässä illassa. Sadepisarat maailman äären takaa ropisivat vasten hänen viittaansa.

Yö oli laskeutumassa Utopiaan, ensimmäistä kertaa koskaan.

Kolmas Utopia päättyy tähän.

Nappulat ovat nyt paikoillaan, ja Marraskuu saa laskeutua.

Mitä sitä seuraakaan?

Kenties saamme kuulla taivaan säpälöityvän tähtisateeksi.

Tai nähdä maan huuhtoutuvan meren syvyyksiin.

Mitä tapahtuu Vaanijalle, Apostolille ja Enkelille? Entä Profeetalle, Oraakkelille, Valon Äänelle?

Saammeko joskus kuulla siitä, kun salamat löivät taivaisiin tuon kaukaisen saaren rannalla?

Tai viimein tietää, mitä tapahtui Äiti Maalle?

Astukaamme läpi Ikuisen,

Ja tavatkaamme vielä.